Vähän erilainen päivitys. Hatutus.

Tiedätkö sen fiiliksen, kun jotain ihanaa olisi astumassa elämääsi ja yrität ilota siitä, mutta pääsi "demonit" yrittävät pilata kaiken ilon kuiskaamalla omiaan... Mua suorastaan v...aa ne, "demonit"... MIstä niitä tulee? Ja kun alan pohtimaan asiaa, niin v..aa vieläkin enemmän. Koska ymmärrän, että nuo "demonit" ovat luoneet toiset ihmiset.

Juttelin tänään ohimennen erään ihmisen kanssa, jolle vielä selitin, ettei menneisyyttä ole mitään järkeä kantaa taakkana. Siitä vain täytyy päästää yli. Ja niin on. MInä hyväksyn itseäni ja menneisyydessä tehtyjä virheitäni. Minä annoin anteeksi muille ja heidän virheet minua kohtaan. Olen tehnyt paljon työtä sen asian eteen, että omaksuin ajatusmallin, jonka mukaan jokainen on omassa todellisuudessa, omilla sen hetkisillä tiedoilla, taidoilla, ymmärryksellä ja osaamisella oikeassa ja pyrkii olemaan hyvä. Ei ihmisiltä, eikä itseltään voi vaatia sitä, mitä heillä/itsellä ei sillä hetkellä ole. Nykyhetkellä tekisin moni asia toisin, mutta silloin kun virheen tein, minulla ei ollut kokemusta, ymmärrystä, osaamista. Ja niin on muillakin elämässä. Olemme kaikki epätäydellisiä ja se on itseasiassa cool. Mutta nuo "demonit"...

Vaikka kuinka hyväksyn itseäni ja muita. Annan anteeksi ja ymmärrän. Silti, nämä menneisyydessä tehdyt virheet, menneisyydessä koetut muiden virheet ovat muovanneet minusta sellaisen, jollainen olen. Sanoin tänään eräälle: keep it simple... Se on bullshittiä se. Helppo sanoa, kunnes tajuaa miten asiat oikeasti on. Kaikesta kurjempi on oivaltaa se silloin, kun elämään on astumassa jotakin aitoa ja hyvää. Olenko ansainnut sitä edes? Ahdistaa ja tekee mieli paeta jonnekkin, ettei kukaan löydä. Onneksi edes tuo pakene tai taistele malli ei ole "syötetty" muiden toimesta, vaan on temperamenttiin ja luonteeseen yhteydessä. Edes jotain "omaa", paitsi että mun mallihan on tietysti - pakene. Hatuttaa. Ihan kamalasti hatuttaa.

Hyväksyn muita - joo, hyväksyn itseäni - joo. Mutta nyt on vähän vaikeaa olla olematta katkera. Menneisyydelle. Siellä oleville ihmisille, jotka ymmärtämättömyydellään aiheuttavat minulle edelleen haasteita. Eikä vain minulle, vaan muillekin minun kauttani. Olen yrittänyt olla hyvä muille. Olen yrittänyt olla hyvä itselleni. Mutta ne "demonit" vaan asuu mun päässä. Tuntuu, että nyt olen saanut rakennettua itseäni suht ehjäksi. Ja se "hyvä", mikä elämään on astumassa on oikeastaan pelottava. Mitä jos se hyvä ei olekaan hyvä? Tämäkin vielä, typerä ajatusmalli! Johtuu toki vanhemmista, heidänkin piti olla "hyviä".

Kaiken takana on toki pelko. Olen taitavasti vältellyt tiettyjä asioita elämässäni pakenemalla niitä. Ja ihan hyvin meni. Onko mun pakko miettiä niin hemmetin paljon? Miten senkin saisi lopetettua? Olisi meinaan, paljon helpompaa elää. Suorittautuisin vain rutiineista päivästä toiseen, eläisin kulahtaneessa suhteessa, tekisin tympeää tylsää työtä ja etenisin sujuvasti kohti kuolemaa ilman sen kummempia ajatusummetuksia. Mut ku ei... minunhan pitää oppia, minähän uskon sieluun ja minähän tiedän että kaikki annettu syystä ja tapahtuu tarkoituksella. Mistä hemmetin syystä ja mikä hemmetin tarkoitus? Sen ois kiva tietää edes vähäsen... Paasasin itselleni kuinka pelkoa voitetaan rakkaudella tässä. Niin joo. Hemmetin helppoa on rakastaa sinua päin hyökkäävää petoa. Aivan. Bullshit, pakoon silloin lähdetään. Mut mun tapauksessa vois kyllä hyvä olla silmälasit, jotta erottaisi onko se peto vaiko perhonen, joka "hyökkäämässä" on.

Ja se, mikä hatuttaa vieläkin enemmän, on kysymys mitähän minä kaikella tällä ymmärtämisellä nyt teen? Taistelenko loppuikäni "demoneita" vastaan, vai mitä? Lähteeks ne koskaan? En enää ihan lapsonen ole, luulis et niiden olisi aika poistua jo, jos poistumassa ovat.

Shit!

Pettäminen/uskottomuus

Some:n voima- kirjoitukseni alla oleva keskustelu herätti ajatuksia, joita tuli tarve pohtia. Pettäminen, ihan kamala teko. Siinä kärsii omalla tavalla pettäjä ja ihan selvästi ja älyttämasti petetty. Ilkeä draama. Miksi? Pettää toista voi fyysisesti, jolloin sen on helppo määritellä ja henkisesti. Joka tapauksessa pettäminen on ilkeä teko.

Olen pohtinut mistä koko pettäminen johtuu. Tarkoituksenani ei ole puolustaa tässä pettäjiä tai mustamaalata petettyjä. Petetyn tuska, turvattomuus ja suru ovat käsittämättömiä ja olen ollut onnekas, koska olen säästynyt siitä. Missään imessä en vähättele sitä. Koen kuitenkin, että kaikella ihmisen toiminnalla on syynsä. Itse en voi kuvitella pettäväni kumppaniani, jota rakastan ja josta välitän. Koska toimintatapoihini kuuluu suoraselkäisyys. En ole täydellinen, en. Minuakin joskus pelottaa, arveluttaa puhua. Mutta pyrin selvittämään asioita puhumalla, jopa ottamalla sen riskin, että suhde kaatuu. Huomasin kuitenkin, etten ole aivan tavallinen siinä. Moni ihminen kertoo olevansa avoin. Mutta avoimuus loppuu, kun täytyy keskustella kirpeistä asioista ja katsoa peiliin. Se on ymmärrettävää. Mukavuusalueelta poistuminen on meille kaikille vaikeaa.

Kun olin Tinderissä, tutustuin virtuaalisesti moneen mieheen. Heistä moni on ollut naimisissa oleva. Alussa olen ollut hyvin aggressiivinenkin reagoinnissani ehdotukseen salaseurasta. Myöhemmin kuitenkin halusin tietää mitä miesten päässä liikkuu ja jututin heitä. Poikkeuksetta tuli vastaukseksi : vaimo ei anna, suhde kuollut, talous vain pitää yhdessä, en usko löytäväni ketään... Eli hyvin itsekkäät syyt. Kun kysyin, oletko jutellut vaimollesi? Mies vastaa, etteivät he juttele. Tai ei hänelle voi jutella. Eräs mies kertoi, ettei vaimo laita mitään kivaa päällensä ja mies on visualisti. Visualistina ymmärrän pointin, kysyin mieheltä onko hän ostanut vaimolleen jotain sellaista kivaa? MIes vastasi kielteisesti ja oli sitä mieltä ettei vaimo sellaista tee. Kysyin onko mies kysynyt vaimolta miltä hänestä tuntuu seksittömyys. Vastauksena: ei. Eli ihmiset eivät puhu toisille! He olettavat toisen olevan jotain mieltä ja jättävät puhumatta. Miksi? Sitä en ymmärrä.

Naisena tiedän, ettei seksi sytytä taidottoman miehen kanssa. Mutta moniko nainen kertoo avoimesti miehelleen, mitä oikeasti haluaa? Ei moni. Odotetaan, että mies arvaa itse, löytää itse, oppii itse. Sitten katkeroidutaan ja seksi loppuu. Koska pettymys. Kun nainen ei puhu, mies ei ymmärrä mikä on. Kukaan ei ole selvännäkijä. Ja niin nainen, kuin mies olettavat toisen olevan jotain mieltä, selvittämättä oikeasti mitä mieltä toinen onkaan. Ja kun itselle on helppoa keksiä kaikkea sellaista, mitä muka toinen ajattelee, joka oikeuttaa oman pettämisen, niin ratkaisuhan on nenän edessä - pettäminen.

Toki, kaikki ei ole niin yksinkertaista. Kokemuksesta tiedän, että kun puhut kuuroihin korviin pettymys on vielä kovempi. Silti en ole pettänyt. Lopetin suhteen. Olen ehkä keskimääräistä rohkeampi, mutten ymmärrä miksi kitua suhteessa materian tai statuksen vuoksi. Enkä tule ymmärtämään.

Pettäjä pettää syystä. Aina. Ja hän on oikeutettu kokea syynsä tärkeiksi. Petetty on loukattu ja särjetty pettäjän toimesta jo aiemmin, siksi hänelläkin on syynsä kaikkeen siihen, mistä pettäjä valittaa. Kumpikin on omassa todellisuudessa oikeassa. Ja teoille on syynsä. Miksi nuo todellisuudet eivät kohtaa? Koska ihmiset eivät puhu toisilleen. Suhteet kuolevat materian ja statuksen tavoitteluun, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Ihminen litistyy niiden alle. Se, mikä oli joskus rakkainta, tuntuu harmaalta ja mitään sanomattomalta.

Ihmiset! Puhukaa toisillenne! Haluistanne, toiveistanne, unelmistanne, tarpeistanne! Jos korvat ovat kuurot, jättäkää se ihminen! Ei sellainen kumppani ole kenellekään tarpeen, joka ei halua kuulla, ei välitä. Pettäminen särkee kumpaakin. Se on kuin sodassa selkään puukottaminen mukavan rupattelun jälkeen. Moni mies on kova sotilas, mutta heikkoa, rakasta pystyvät puukottamaan selkään.