Pelkoja ja uskomuksia

Pelko... se pahin vihollisemme. Se koettelee, hajottaa, saa meitä tekemään typeryyksiä, pakenemaan, näkemään maailmaa inhottavassa valossa, vihaamaan... Turvallisessa Suomessa ei tarvitse pelätä fyysisen turvallisuuden puolesta, tosin täälläkin olo ei enää ole yhtä turvallinen fyysisesti, kuin puoli vuotta sitten... Mutta silti, täällä on toistaiseksi turvallista. Turvallista olla ja elää. Silloin, kuin perusturvallisuus (fyysinen turvallisuuden tunne) on turvattu, ihminen alkaa tutkia hengellistä ja psyykkistä turvallisuutta. Miksi tarvitsemme pelkoa? Jos fyysinen turvallisuus on melko itsestäänselvyys, miksi kaivamme muita syitä pelätä? Miksi pelkäämme tulla torjutuiksi, hylätyiksi, tarpeettomiksi... Pelkäämme kiintyä ja sitoutua toisiin, koska pelkäämme että mietä hylätään juuri silloin, kuin laskemme muurimme ja olemme haavoittuvia... silloin kuin rakastumme.... Mitä, jos emme olekaan sen toisen rakkauden arvoisia. Mitä, jos se toinen huomaa minussa jotain, mitä saa hänet torjumaan minua.

Mielellämme ylläpidämme cool maskia, vaikka sen alla olemme vain pelokkaita lapsia. Lapsia, jotka pelkäävät tulla torjutuiksi. Niin kuin kaupassa: haluan lelun->pelkään torjutuksi tulemista->kuvittelen etten halua sitä lelua. Aikuisina se monesti heijastuu ihmissuhteisiimme.

MInä olen toiminut juuri lapsen lailla. Otin, leikin, manipuloin tilanteet toiselle sietämättömiksi, eroan ja jatkan matkaa. Kaikki siksi, että ... en oikeastaan usko olevani rakkauden arvoinen. En usko, että kukaan voisi minua rakastaa sellaisena, kuin minä olen. Miksi? Siinä, että haluan olla rakastettu, ei ole mitään omituista. Kaikki me haluamme. Se on yksi ihmisten perustarpeista. Mut miksi en usko olevani rakkauden arvoinen? Tätäkin olen oivaltanut vasta tänään sillein kunnolla. Samalla, kun suutuin eräälle ihmiselle ja selitin toiselle ihmiselle miksi en ole hyvä seura xD .... Miksi hakemalla haen todisteita itselleni, etten ole rakkauden arvoinen? En rauhoitu niin kauan, kunnes minulle se osoitetaan kunnolla, tai siis kuvittelen, että minulle näin on osoitettu... Sitten tyytyväisenä jatkan matkaa ja unohdan ihmisen hetkessä. Ja valitsen taas ihmissuhteen, jossa saan todistaa itselleni, ettei minusta voi kukaan välittää. Tämä on omituista. Oivalluksena. Mutta selittää todella paljon mun omia käyttäytymismalleja. Kaikissa ihmissuhteissani, en nyt tarkoita parisuhteita pelkästään, mutten poista niitäkään.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. Impulsiiviselle ihmiselle ihmissuhteet ovat vielä vaikeampia. Erityisherkälle ihmiselle ne ovat vieläkin hankalampia.Entä kun onkin kaikkea yllämainittua xD Mutta onneksi ihminen on oppivainen. Ja onneksi on mahdollisuus harjoitella ihmissuhteita :) . Onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka ... ymmärtävät <3 , kuuntelevat <3 ja välittävät. Jotka eivät jumiudu omaan rikkinäisyyteensä (kaikki me olemme enemmän tai vähemmän rikki), vaan ovat läsnä. Toivottavasti saan olla läsnä myös heille omalta osalta <3

Kiitti <3

Elämäntapojen muutos

Olipa rankka kuukausi takana. Mutta antoisa. Olen taas oppinut paljon uutta, ihanaa ja hyödyllistä :) Olen tutustunut moneen ihanaan, ajattelevaan ihmiseen ja saanut hyvää ja asiallista suoraa palautetta. Jota sitten hyödynnän. Olin lähellä tehdä rikosilmoituksen kahdesta henkilöstä, jotka minua häiriköi nettimaailmassa mustamaalaamalla ja nyt jo levittämällä kuviani. Mutta päätin olla tekemättä niin. Ei se heidän vika ole, etten minä katsonut tarpeeksi tarkasti kenelle luotin. Minähän sen tein. Ja kerroin itsestäni liikaa, uskoin liikaa ja olin avoin liikaa. Nyt ymmärrän todella hyvin yhden ihmisen kommentin siitä, että kerron liikaa itsestäni muille. Ja niin teinkin. Olkoon se minulle kovana oppituntina. Ja on se edelleen aika kova. Se oppitunti. Mutta tarpeellinen.

Henkisen kehittymisen ohella huomasin myös, että fyysisessä elämässä voisin muuttaa monta asiaa. Kuten kaikki me, tai lähes kaikki, tarvitsen elämäntapamuutosta. Olen yrittänyt lopettaa tupakanpolton useamman kerran lääkkeiden avulla. Tuloksetta. Aloitin aina uudestaan, heti kun meni hermot tai tuli stressiä. Opin itsestäni sen, että olen liian lepsu itselleni rajojen asettamisessa ja siksi vaikka muillekin niitä asetan, ne muut eivät rajojani kunnioita... koska en itsekään omia rajojani kunnioittanut enkä edes osannut rajoittaa itseäni missään asioissa. Kun ymmärsin sen, päätin harjoitella rajojen asettamista itselle. Ja aloitin tupakoinnista. Ja tiedättekö, tällä hetkellä olen erittäin stressaantunut, mutta jo viikko savuttomana. Enkä enää aloita. en edes käyttänyt tupakoinnin lopettamiseen terkoitettua lääkitystä! Minä vain päätin ja päätökseni pitää. Oon niin ylpeä itsestäni :)

Koska huomasin eläneeni aina muiden ehdoilla, minun piti miettimällä miettiä, mistä minä pidän oikeasti, mitä haluan harrastaa, miten pukeutua yms. Se ei ollut helppoa :) mutta pikkuhiljaa luonnistuu :) ekaksi elvytän joogaharrastustani ja muka ajanpuutteen vuoksi vähentynyttä meditointia. Ja samoin lenkkeily. Näistä kun aloittaa ja muistaa, että muutoksia tulisi ajaa elämään hissukseen, voi sitten myöhemmin miettiä lisää :) Olen itselleni armollinen, rakastava ja ymmärtäväinen. Eikä silloin voi muuta tullakaan, kuin hyvä :)

Kiitos, kun luit :)

Mukavaa uuden viikon alkua!

Valehtelu

Olen törmännyt outoon itselleni ilmiöön. Ihmisen pakottavaan tarpeeseen valehdella. Pidin sen hyvin omituisena piirteenä ja yritin monesti tiedustella mikä se juttu on, mikä saa ihmisen valehtelemaan. Tutustuin taannoin erääseen henkilöön, joka on luonut nettimaailmaan itsestään eräänlaisen profiilin ja se profiili oli aivan päinvastainen kuin henkilön reaalielämä. Kyseessä oli nainen, joka on ollut 40-vuotias ja jota elämä on kohdellut kovin huonosti profiilinsa mukaan. Profiili-Hänellä ei ole ollut yhtään miestä ja kaikki ovat haukkuneet häntä rumaksi. Hän on ollut profiilinsa mukaan hyvin varakas, inhottavan näköinen ja todella lempeä persoona. Todellisuudessa nainen oli kaikkea muuta, kuin profiili-hänellä. Naisella on ollut 20 vuoden aikana yli 25 suhdetta, hän on ollut vaatimattomassa työpaikassa töissä, henkilönä hän oli todella muita arvosteleva, kärkäs, pitkävihainen, mustasukkainen, pahasuinen, rasistinen ja elämänsä on ollut ihan tavallinen kuin kaikilla meillä. Hän on ollut tavallisen näköinen. Ainut yhteinen tekijä mikä hänellä ja luomallansa profiililla oli, oli aina uhrina oleminen, jokaisessa elämänkäänteessä, koskaan ei hänessä ollut vikaa, vaan kaikki muut aina ovat kohdelleet häntä huonosti. Minäkin ajattelin, että miten voikin sattua samalle henkilölle koko elämänsä aikana niin runsaasti kumppaneita, sukulaisia, työnantajia, harrastuskavereita jotka ovat ilkeitä ja tekevät hänelle aina jotakin pahaa, ajattelin että joillekin vain tulee takkiin koko elämä eikä yhtään oikein hyvää ihmistä joidenkin ympärille vaan tule. Otin kovasti osaa.

Mielenkiinnolla kysyin minkätakia hän esittää olevansa erilainen. Ja omasta mielestään, hän kun on hyvin empaattinen ihminen ja aina ajattelee muita, niin hän teki palveluksen muille naisille, jotta he ajattelisivat että heidän elämänsä on ollut parempi, kuin hänen. Ymmärrettävää, henkilö on niin empaattinen, että haluaa lievittää toisen tuskan ja antaa kuvitelman, että jollakin menee vielä huonommin. Ja tehdä palveluksen toisille, keräämällä itse sääliä muilta, ettei muiden tarvitse sitä tehdä. Onhan se jotenkuten ymmärrettävää. Ymmärsin kyllä häntä, mutta huomasin hänen valehtelevan myös reaalielämässä todella pienistä asioista. Ja kun asian tarkensi ja tiedusteli, miksi häne esimerkiksi on kertonut jonkun asian aiemmin ihan erilailla, nainen pillastui ja alkoi selittämään minun syyksi sen, että hän valehteli minulle. Laitoin sanat hänen suunsa kuulemma. Voi toki olla niinkin, mene ja tiedä. Enää en ole naisen kanssa terkemisissä etten vaan laittaisi kenenkään suuhun sanoja ja pakottaisin valehtelemaan minulle. Parempi näin. Nainen kyllä vieläkin ajoittain laittelee minulle kummallisia viestejä, joissa syyttä milloin mistäkin. Mutta koen olevani niin huono ihminen nyt, kun olen aiheuttanut hänen elämäänsä niin paljon tuskaa, etten viitti enää vastaillakaan hänelle mitään. Etten vaan taas aiheuta mitään pahaa hänelle.

Se, miksi kirjoitan valehtelusta, on yritys jäsentää ajatuksiani ilmiöstä nimeltä valehtelu. Saara Huhtasaari on tehnyt blogissaan lyhyen tutkielman aiheesta ja se on luettavissa osoitteessa:

Saara Huhtasaaren kirjoitus valehtelusta

Tutkielmassa katsastettun kirjallisuuden mukaan jopa 25% ihmisten välisestä sosiaalisessa kansankäymisessä on valehtelua. Valehtelu ei aina johdu persoonaallisuushäiriöistä, mutta niistäkin se voi johtua. Syitä valehtelulle on kirjoittajan mukaan monia: itsestään paremman kuvan antaminen, häpeän välttäminen yms. Luonnehäiriöisille henkilöille se on sosiaalisten tilanteiden manipulointia ja vaikuttammisen keino. Naisten ja miesten välillä valehtelun määrällä ei ole eroa, muttanaiset ovat Huhtasaaren mukaan altruistisempia, he valehtelevat useimmiten suojellakseen jonkun toisen tunteita. Oikeasti tutkielmaa lukiessa tulee sellainen olo, että valheita on koko elämä, eikä mihinkään voi uskoa! Höh. Tutkielman "valehtelu ja psykologia" osiossa käsitellään mielenkiintoisia asioita, jotka saattaavat selittää edellämainitun naisen käytöksen. 

Pidin kovasti tämän sivun jutusta myös:

Valehtelu

Yhteenvetona voin itselleni kertoa, että näköjään kaikki me valehtelemme pieniä tai suurempia asioita. Yleensä valehtelulle on syy, muttei. Se syy ei voi olla muissa, vaan se on aina joku meissä itsessämme. Minä vihaan valehtelua. Minä en halua valehdella. Minä en halua että mulle valehdellaan. Ja tämä on nyt sitten ongelma xD koska näköjään KAIKKI valehtelee :)

Asiasta kukkaruukkuun. Mun boakäärme on sitten karannut... Apua! Olen kääntänyt jo kaikki mahdolliset paikat, joissa se voisi olla, eikä sitä ole missään. Ilmeisesti koirat söi sen. Toivottavasti ei. Nyt on kivaa pyytää ihmisiä kylään xD sorry, mul on täällä boa jossakin. Pienihän se on mut silti xD

Mukavaa viikonloppua!

Irti muiden ehdoilla elämisestä

Yhden ihmisen sanat siitä, että ei uskomalla rakkauteen voi ihan kaikkea selättää, saivat minua pohtimaan miten minä olen elämäni elänyt. Eilen pohdin sen, että monesti elämässäni olen ymmärtänyt muita niin, että kosketus siihen mitä minä tarvitsen ja haluan sekä toivon, on minulta kadonnut kokonaan ja herkästi kuvittelin toisen tarpeet myös omiksi tarpeiksi. Tänään tajusin, että olen elänyt koko elämäni näin. Muiden tarpeet omien edelle asettamalla. Ja kun yritin ihmissuhteissa työntää omatkin tarpeet esiin, minua aina ojennettiin "paikalleni" erilaisin keinoin. Minun tulisi elää muita varten, ajatella muita, tehdä ratkaisuja muiden halut edellä. Lapsuudesta saakka. Koko ikäni. Viimeisten kahden vuoden aikana olen huomannut olevani ihan erilainen koko ihmisenä, kun vertasin itseäni 15 vuoden avioliitossa elävän minuun. Näinä aikoina, kun en ollut suhteessa (valitettavasti niitä aikoja ei ole kuin muutama kuukausi koko aikuiselämäni aikana) olin se, minkä itse halusin olla. Iloinen, uskalias, utelias, avoin, elämästä nauttiva. Kunnes hakeuduin suhteeseen ja aloin elää sen toisen ihmisen tarpeiden mukaisesti. Nautin siitä, mistä joku oletti mun nauttivan, harrastin sen, minkä joku toivoi mun harrastavan, söin sen, minkä joku oletti mun syövän... Kamalaa :( Pahinta tässä on se, ettei pääse edes syyttää ketään muuta asiasta, kuin itseäni... Itsehän minä niin tein... kukaan ei ole pyytänyt eikä vaatinut. Käytännössä ihan itse ensiksi uhrauduin, vastapuoli tottuu siihen ja sitten uhriuduin. Inhottava oivallus tuokin.

Psykologi Mirja Sinkkosen mukaan kokemuksemme turvallisuudesta tai vaille jäämisestä pikkulapsena vaikuttavat kokemukseemme itsestämme ja yhteydestämme muihin ihmisiin pitkälle eteenpäin. Tarvitsemme tukea, kannustusta ja lohdutusta voidaksemme kasvaa omiksi itseksemme. Ja kun sitä ei saa, etsimme sitä sitten kumppanilta aikuisina. Tämä on ihan luonollista kyllä, ja ihan tavallista, että ihmissuhteissa haluamme tukea, kannustusta yms. Mutta tuo, minkä tein ei ole oikein. Ei minua itseäni eikä toisia ihmisiä kohtaan, vaikka kuinka empaattinen ja herkkä olenkin. Se minua kiinnostaa, miksi olen etsinyt tätä kaikkea muissa ihmisissä? Toisaalta olen kasvattanut itseäni itse ja olin tarkka arvoistani ja siitä, että olen niiden mukainen ja toisaalta kuitenkin olen etsinyt sitä "aikuista" muista. Miksi en kyennyt itse tukemaan itseäni, miksi halusin muiden hyväksyntää, miten en ole tätä ennen ymmärtänyt itsestäni vaan piti mennä oikein pohjamutia pyöten hakemaan ymmärrystä? En varmaan koskaan siihen vastausta saa, mutta hyvä tämänkin ymmärtää. Höh... migreeni alkaa ihan kohta näillä pohdinnoilla ja oivalluksilla.

Otankin nyt tavoitteeksi vuosi suhteetonta elämää. Ei siis parisuhteita kenenkään kanssa. Kasvatan itseäni, eheydyn ja silloin voin ryhtyä suhteeseen. Koska jotta voi olla hyvä kumppani toiselle, täytyy olla ensiksi hyvä kumppani itselleen. Ja millainen kumppani minä nyt voin kellekään olla, jos en pysty edes tuokaa itselleni tehdä kun olen yksin, enkä syödä yksin. Kaipaan perhettäni, se on ymmärrettävä, mutta miksi en minä itseäni pidä omana perhenäni? Hmmm. Vaikeata. Kun kuitenkin pidän itsestäni niin fyysisesti, kuin psyykkisesti ja henkisestikin. Olen omanlaatuinen ja ihan tyytyväinen itseeni. Hemmottelen itseäni ja osaan puolustaa itseäni. Mut mikä tämä muiden ehdoilla elämisentarve on? En ole läheisriippuvainen - he ovat kontrolloivia ja omistushaluisia, mikä ei istu minuun mitenkäpäin. Päinvastoin. Opettelin kontrolloimista johtotehtävissä, mutta läheisiä en pysty kontrolloimaan ollenkaan :D

Tasapainon löytäminen

Elämäni viimeisimmät kuukaudet ovat saaneet minua epäilemään koko minuuttani. Tälläistä ei ole tapahtunut ennen, kun joskus murrosiässä. Erityisherkkänä ja överiempaattisena, en vain aistii muiden tunteet, halut ja huolet, vaan otan ne herkästi omalle vastuulleni. Ihmissuhteissa, joissa ei voida avoimesti puhua, luen muiden olotiloja ja sanattomia signaaleja ja muokkaan omaa käytöstäni konflikteja välttäväksi. Samalla kuormitun liikaa tulkitsemisesta ja mukautumisesta ja mikäli mikään ei riitä pakenen. En pidä riitelystä. Oikeastaan pelkään ihmisten aggressiivista käyttäytymistä ja se ottaa todella koville. Saatan eristäytyä moneksi päiväksi riidan jälkeen. Mutta sitten kuitenkin palaan siihen tulkitsemiseen, syytän itseäni ja koen, että kun herkkänä aistin muiden mielialat , huolet ja tarpeet niin vahvasti, niin minun sitten automaattisesti täytyy ottaa heidän huolensa vastuulleni ja lievittää heidän ongelmansa. Tähän asian ymmärtämisen jälkeen, olen tehnyt viimepäivinä ja myös tänään kovasti töitä itseni kanssa.

Monesti tästä erityisherkkyydestä on ollut haittaa elämässäni. Ihmiset tottuu siihen, että olen jatkuvasti välttämässä konflikteja, ystävällinen, empaattinen, auttavainen, hymyilevä, omat tarpeet unohtava, osaan lukea pienistäkin eleistä asioita ja lievittää pahan olon; ymmärtämättä, kuinka paljon energiaa se minulta vaatii. Ja ymmärtämättä sen, että energiani ei ole loputon. Joskus palaan loppuun. Ja silloin se; etten olekaan ymmärtäväinen, tarvitsen omaa turvallista tilaa tuntea tunteita, välillä jopa kaikesta eristäytymistä; saattaa tulla toiselle kovana yllätyksenä. He eivät ymmärrä sitä, eivät arvosta sitä, eivätkä kunnioita sitä, hätääntyvät, syyttävät, yrittävät epätoivoisesti herättää minussa syyllisyyden tunnetta jotta palaisin taas herkäksi ja ymmärtäväiseksi minäksi ja alkaa konflikti, joista konflikteja pelkäävänä pakenen. Ihmiset eivät ymmärrä, että maailmankaikkeuden kaikki patterit tarvitsevat latausta ja silloin olisi heidän vuoro kannatella minua hetken. Ihmiset eivät ymmärrä, että erityisherkkänä en koe näinä hetkinä heidän vaatimuksiaan minään muuna, kuin välinpitämättömyytenä minusta itsetsäni. Ehkä olen vain tavannut itselleni vääriä ihmisiä. Ja tällä hetkellä en halua enää tavata ketään. Haluan olla vain yksin ja olla yhteydessä vain läheisten ihmisteni kanssa, jotka tuntevat ja ymmärtävät minua. Tällä hetkellä uudet ihmiset pelottavat, koska ensimmäistä kertaa elämässäni koen pelkoa siitä, että mua hyväksikäytetään taas. En halua sitä. Enkä ole ovimatto.

”Kunhan vain näytän hänelle, miten paljon hänestä välitän, miten huomioiva olen ja miten hyvin voin vastata hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ilman, että hän sitä edes pyytää, pian tulee myös minun vuoroni saada häneltä huomiota, hyväksyntää ja läheisyyttä.”

”Kunhan vain luen tilanteita, esimiehiäni ja kollegoitani mahdollisimman hyvin, ylitän itseni projekteissa, autan toisia tekemään samoin, en aiheuta epämukavia tilanteita pyytämällä liikoja ja näytän, että haluan kehittyä, minut kyllä huomataan, pääsen etenemään ja saan lisää palkkaa.”

Marika Vepsäläisen kirjoittamat esimerkit hyvin kuvaavat tuntemuksistani yllämainituissa tilanteissa. Joskus ymmärtämiseni on mennyt niin pitkälle, etten enää erottanut itseäni ja tarpeitani toisen tarpeista. Viime kuukausina olen jopa menettänyt kosketuksen siihen, mitä itse haluan ja tarvitsen. Tämä viime kuukausien elämäni haasteineen on kuitenkin luonut aivan mielettömän hyvän maaperän siihen että tulin tietoiseksi siitä miksi toimin itseäni ja hyvinvointiani vastaan. Ja kun asiasta tulee tietoiseksi, sille voi tehdä jotain.

Vaikka herkkyyteni on ollut kuluttava, minä pidän siitä. Pidän myös siitä, että pystyn kehittymään ja oppimaan. Haluan kuitenkin löytää tasapainon sen suhteen kuinka paljon muille itsestäni annan ja olla joutumatta enää tilanteisiin, joissa kosketuspinta itseni ja halujeni sekä tarpeiteni tiedostamiseen häviää ja sekoitan päässäni toisen halut, tarpeet ja olemuksen omiksi.

Ja jotta asialle voi tehdä jotain, sen täytyy ensiksi tiedostaa. Masentaa, mutta kuten eräs ihana ihminen sanoi:

"Kun kaikki tuntuu pimeältä, tuntuu ettet saa henkeä, 

tuntuu että sinut on haudattu eikä missään näy valoa. 

Älä hätäänny sinut ei ole haudattu - sinut on vasta istutettu 💖"
                                                                                    - Eräs ihana Nainen

Kysymyksiä

Tuntuuko oma olosi syylliseltä? Tuntuuko siltä, että sun pitää asetella sanojasi joka kerta, ettei hän vaan taas ottaisi itseensä ja loukkaantuisi? Tuntuuko edelleenkin siltä, että hän on aina vain jatkuvien kehujen ja tuen tarpeessa? Jatkuvaa vakuuttelua siitä, ettei hän ole ruma eikä kelvoton? Jos olet mustasukkainen - olet epäluuloinen ja joe et ole - et rakasta ja pidät rumana? Tuntuiko sinusta, että kun kysyt huolestuneena esimerkiksi: onko asia näin? ja odotat vastausta johon olet valmis luottamaan, saat vastaukseksi haukkuja ja nimittelyä, uhkauksia tai väkivaltaa. Syytöstä että kysymykselläsi haastat riitaa. Jokaisella kysymykselläsi. Ja kun puutut tälläiseen kohteluun asia käännetään niin, että sinun syy on se, että sinua haukutaan, uhataan, lyödään? Yrittäessä keskustella rakentavasti toisen kanssa alat epäilemään omaa mielenterveyttäsi koska jokainen sun lause ja kysymys jätetään huomiomatta muuten, kuin siltä osin että niitä toistetaan sinua vastaan ja sinulta vaaditaan vastauksia siihen ikään kuin asia oli toisen esittämä? Tuntuuko olo suhteessa niin kuin olisit sotakentällä, ettet voi kysyä mitään ja jokaista sun huolta tulkitaan syytökseksi ja saat uudet haukut? Koetko, että joudut aina olemaan se ymmärtäjä, syyllinen kaikkeen jopa siihen että sinulla on omat tarpeesi, että olet aikuinen ihminen joka tarvitsee omaa tilaa, kunnioitusta, arvostusta ja ymmärrystä? Ja aina se olet sinä, jossa on se vika. Jopa silloin kun sinut on loukattu ja satutettu henkisesti ja fyysisesti? Että lupauksia rikotaan ja siitä syytetään sinua? Sinä olet aina syy kaikkeen ja toinen on ikuinen uhri ja kun päätät lopettaa suhteen olet taas huono etkä välitä. Palaat ja saat syytöksiä erolla uhkailuista. Sitten kun loppujen lopuksi manipuloit tilanteen niin, ettet ole enää jättäjä vaan sinut on jätetty "huonoutesi" takia, et saa rauhaa sillonkaan vaan sinua mustamaalataan jopa julkisesti ja jokaisen intiimitapahtuman, tuodaan yleisön arvioitavaksi ihan eri näkökulmasta kuin siitä miten asia todellisuudessa eteni? Sopivasti valikoiden iskulauseita, jotka saisivat asiasta tietämättömiä luoda sinusta ihan virheellistä kuvaa...Minusta joskus tuntui siltä. Ei enempää tästä asiasta. Tälläisiä tuntemuksia aiheuttavalla ihmisellä on heikko itsetunto ja hänen on jatkuvasti pönkitettävä sitä, että pysyisi kasassa ja joskus se johtaa ikäväänkin käyttäytymiseen toista kohtaan, kuten sairaalloinen mustasukkaisuus, pettäminen, omien heikkouksien projisoimiseen suhteen toiseen osapuoleen tms. Ihmissuhteissahan ihminen oppii tuntemaan itseään, mutta edellämainittu ei vain itse näe sitä eikä tahdo kohdata itseään, vaan päinvastoin pistää ihmissuhteet käytöksellään ja muiden itsetuntoa syyllistämällä matalaksi. Tälläistä ihmistä ei kukaan pysty rakastamaan ehjäksi, vaan hänen on kohdattava itseään ensin. Heikko itsetunto alkaisi vahvistua, kun ihminen uskaltaisi vain kohdata oman itsensä virheineen ja puutteineen, mutta sen sijaan hän ottaakin kaiken itseensä ja loukkaantuu herkästi sekä hyökkää vastaan, kun ei kestä kohdata vain niitä realiteetteja omasta itsestään. 

Tiedän tämän kaiken varsin hyvin. Ja kun toista ei voi muuttaa eikä hänelle mitään selittää, jos ei se pysty ymmärtämään, en edes yritä tehdä sitä. Lähinnä haluan miettiä mistä johtuu se, että kun yllämainittuja tuntemuksia alkaa tulemaan ja tiedän mitä ne on, mitä tulemaan pitää ja mistä tämä johtuu jään silti suhteeseen. Tutkimusten mukaan lapsuudessamme vallitsevat olosuhteet vaikuttavat suuresti millaisista ihmisistä viehätymme (huom! ehdollistuminen rooleihin). Tutkittua on, että erittäin heikkoitsetuntoisen miehen kumppaniksi päätyy yleensä nainen, joka on jo lapsesta asti tottunut sopeutumaan. Hän huolehtii muiden ihmisten tarpeista enemmän kuin omistaan. Vaikka hän salaa toivookin tilanteen muuttuvan, se on pelkkää harhaa, sillä hän asettaa aina jonkun toisen tarpeet omiensa edelle. Sopeutuja tuntee itsensä arvottomaksi, eikä kunnioita omia rajojaan. Siksi hän ei osaa vaatia muitakaan kunnioittamaan niitä. Tämä minusta ei kuullosta mukavalta, koska todellisuudessa tajuan tämän asian itsestäni juuri näillä hetkillä ja astun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja reippaasti. Mutta itsetuntemisen kehittämiseksi mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on välttämätöntä. 

Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut helppo. Kuten monella meistä ja se vaikutti itsetuntoon. Olen joutunut sopeutumaan moneen asiaan, lapsena sitä kun ei ole monta vaihtoehtoa. Aikuisena olen kuitenkin rakentanut itsetuntoani hyväksi itse. Onnistumalla asioissa ja välittämällä itsestäni ja muista. Tämä aikuinen Minä muistaa menneisyyden huonon kohtelun, ymmärtää sen olevan vääränlainen ja on hyvin tarkka asettamaan rajoja sille, miten häntä kohdellaan. Tänään tajusin, että tämä Sopeutuja lapsi Minä on kuitenkin edelleen vaikuttamassa valintoihini! Aikuinen Minä asettaa rajat ja vaatii muita kunnioittamaan niitä ja jos se ei näytä onnistuvan, hän pyrkii irrottautumaan epäterveestä suhteesta. Mutta tämä pirullien sopeutuja Minä edelleenkin ilmeisesti kokee itsensä arvottomaksi! Kuuntelee perustelut, ymmärtää, sopeutuu, antaa anteeksi... Kunnes taas aikuinen Minä alkaa hälyttämään ettei tälläistä kohtelua kenenkään tulisi sietää ja pyrkii katkaisemaan suhteen, jolloin tuo sopeutuja taas kerran kokee että antsaitsee sellaista kohtelua, sopeutuu, ymmärtää, syyttää itseään, haluaa olla hyväksytty ja rakastettu ja pyrkii miellyttämään ja taas mentiin! Ja tämähän on oravanpyörä suorastaan! Voin sanoa käsi sydämellä että tämä ei ole mukava oivallus itsestäni. Varsinkaan silloin, kun ei oikein tiedä mitä asialle muuta voi tehdä, kuin tarkkailla itseään, tiedostaa ehdollistumisen lapsuuden rooliin ja olla antamatta sille valtaa tilanteissa, joissa aikuinen Minä soittaa hälytyskelloja. 

Jospa ensi kertaa ensimmäinen kerta riittäisi, eikä vasta seitsemäs. Tai mieluummin, ettei enää tilanteita minulle, jossa aikuinen Minä joutuisi hälyttämään. Jookos Maailmankaikkeus? Olen oppinut, ei tartte enää tätä oppituntia xD

Ehdollistuminen

Itseni tunteminen on minulle ollut hyvin tärkeä lapsesta asti. Sanoisin, että elintärkeää. Kuitenkin vasta viimeisten kahden vuoden aikana opin todellakin tuntemaan itseäni. Tosin en täydellisesti. Koska jokaisen Minä ei ole stabiili, vaan liikkuva. Muutumme jatkuvasti, eteenkin kun opimme tuntemaan ja kuuntelemaan itseämme.

Olen aina ollut auktoriteettivastainen tyyppi. Kunnioitan jokaista ihmistä ja kunnioitan jokaisen ihmisen elämänkokemusta ja viisautta, ihailen monia ihmisiä, mutten aseta itselleni auktoriteettia jota seuraisin. Koska se jos mikä, estää meitä tuntemasta itseämme ja kehityymästä omaksi itseksemme. Vain minä voin olla oma opettajani ja oma oppilani. Voin jakaa kokemusta, mutten voi olla kenellekään auktoriteetti. Enkä haluakaan.

Kun ihminen ei seuraa ketään, olo saattaa tuntua välillä yksinäiseksi. Olen joskus pelännyt yksinäisyyttä, mikä taas sai minua tekemään asioita, joita en haluasi tehdä. Miksi olen pelännyt yksin olemista? Ehkä siksi, että pelkäsin kohdata itseäni sellaisena kuin olen. Viallisena. Kaikkien hyvien ominaisuuksieni lisäksi, minä saatan olla joskus tyhmä, typerä, ruma, syyllinen, syyttävä, huolestunut, mitätön, kehno, epäaito..... Vasta jokin aikaa sitten opin olemaan pakenematta itseäni. Koska silloin, kun pakenee syntyy pelko. Ja se vahvistaa sen, että jatkossakin täytyy paeta. Tämän oppiminen on vaatinut minulta herkkyyttä. Herkkyyttä ei ole, jos nykyisyyttä hallitsee menneisyyden taakka. Joten ensiksi olen opetellut elämään tässä hetkessä. En ole vielä valmis, enkä ole koskaan valmis tämän asian kanssa. Koska mieleni ei ole täysin vapaa.

Näin se tapahtuu...

Mieli on vapaa vasta silloin ,kun ei ole samaa eikä eri mieltä kenenkään muun kanssa. Opettelen mielen vapauttamista olemalla ottamatta kantaa asioihin, vaan keskittymällä asioiden seuraamiseen. Ja tämä, jos mikä, on hankala vilkkaalle ja jääräpäiselle mielelleni. Muttei mahdotonta. Ongelma, joka hidastaa edistymistäni on ehdollistumiseni yhteiskunnan asettamiin "minä" muotteihin.

Vaikka lapsuudesta asti olenkin kapinoinun identtiteetin määrittämistä vastaan, olen silti ehdollistunut. Olen ehdollistunut rooleihin. Millainen äiti tulisi olla, millainen naisen tulisi olla, millainen kumppanin tulisi olla, millainen ystävän tulisi olla... Joku syötti minulle mallit ja ajatukseni, valintani sekä reaktioni noudattavat ehdollistumisesta aiheutuneita polkuja. Ehdollistumisen kanssa ei ole yksinkertaista taistella. Eikä ole tarpeen. Sitä kuitenkin on hyvä tiedostaa. Ja hallita. Ehdollistuminen hallitsemattomana ja tiedostamattomana johtaa riitoihin, raakuuteen ja vihaan. Sen huomaa nykypäivänä raaemmin terrori-iskujen tekijöissä. Kevyemmin perhe-riidoissa. "Asioiden on oltava näin kuin MINÄ sanon, uskon, ajattelen.." toisin sanoen näin miten ehdollistumiseni ne minulle sanelee. Outoa, eikö totta?

Tunnistatko sinä mihin kaikkeen olet ehdollistunut?

Mukavaa alkavaa viikkoa!