Kysymyksiä

Tuntuuko oma olosi syylliseltä? Tuntuuko siltä, että sun pitää asetella sanojasi joka kerta, ettei hän vaan taas ottaisi itseensä ja loukkaantuisi? Tuntuuko edelleenkin siltä, että hän on aina vain jatkuvien kehujen ja tuen tarpeessa? Jatkuvaa vakuuttelua siitä, ettei hän ole ruma eikä kelvoton? Jos olet mustasukkainen - olet epäluuloinen ja joe et ole - et rakasta ja pidät rumana? Tuntuiko sinusta, että kun kysyt huolestuneena esimerkiksi: onko asia näin? ja odotat vastausta johon olet valmis luottamaan, saat vastaukseksi haukkuja ja nimittelyä, uhkauksia tai väkivaltaa. Syytöstä että kysymykselläsi haastat riitaa. Jokaisella kysymykselläsi. Ja kun puutut tälläiseen kohteluun asia käännetään niin, että sinun syy on se, että sinua haukutaan, uhataan, lyödään? Yrittäessä keskustella rakentavasti toisen kanssa alat epäilemään omaa mielenterveyttäsi koska jokainen sun lause ja kysymys jätetään huomiomatta muuten, kuin siltä osin että niitä toistetaan sinua vastaan ja sinulta vaaditaan vastauksia siihen ikään kuin asia oli toisen esittämä? Tuntuuko olo suhteessa niin kuin olisit sotakentällä, ettet voi kysyä mitään ja jokaista sun huolta tulkitaan syytökseksi ja saat uudet haukut? Koetko, että joudut aina olemaan se ymmärtäjä, syyllinen kaikkeen jopa siihen että sinulla on omat tarpeesi, että olet aikuinen ihminen joka tarvitsee omaa tilaa, kunnioitusta, arvostusta ja ymmärrystä? Ja aina se olet sinä, jossa on se vika. Jopa silloin kun sinut on loukattu ja satutettu henkisesti ja fyysisesti? Että lupauksia rikotaan ja siitä syytetään sinua? Sinä olet aina syy kaikkeen ja toinen on ikuinen uhri ja kun päätät lopettaa suhteen olet taas huono etkä välitä. Palaat ja saat syytöksiä erolla uhkailuista. Sitten kun loppujen lopuksi manipuloit tilanteen niin, ettet ole enää jättäjä vaan sinut on jätetty "huonoutesi" takia, et saa rauhaa sillonkaan vaan sinua mustamaalataan jopa julkisesti ja jokaisen intiimitapahtuman, tuodaan yleisön arvioitavaksi ihan eri näkökulmasta kuin siitä miten asia todellisuudessa eteni? Sopivasti valikoiden iskulauseita, jotka saisivat asiasta tietämättömiä luoda sinusta ihan virheellistä kuvaa...Minusta joskus tuntui siltä. Ei enempää tästä asiasta. Tälläisiä tuntemuksia aiheuttavalla ihmisellä on heikko itsetunto ja hänen on jatkuvasti pönkitettävä sitä, että pysyisi kasassa ja joskus se johtaa ikäväänkin käyttäytymiseen toista kohtaan, kuten sairaalloinen mustasukkaisuus, pettäminen, omien heikkouksien projisoimiseen suhteen toiseen osapuoleen tms. Ihmissuhteissahan ihminen oppii tuntemaan itseään, mutta edellämainittu ei vain itse näe sitä eikä tahdo kohdata itseään, vaan päinvastoin pistää ihmissuhteet käytöksellään ja muiden itsetuntoa syyllistämällä matalaksi. Tälläistä ihmistä ei kukaan pysty rakastamaan ehjäksi, vaan hänen on kohdattava itseään ensin. Heikko itsetunto alkaisi vahvistua, kun ihminen uskaltaisi vain kohdata oman itsensä virheineen ja puutteineen, mutta sen sijaan hän ottaakin kaiken itseensä ja loukkaantuu herkästi sekä hyökkää vastaan, kun ei kestä kohdata vain niitä realiteetteja omasta itsestään. 

Tiedän tämän kaiken varsin hyvin. Ja kun toista ei voi muuttaa eikä hänelle mitään selittää, jos ei se pysty ymmärtämään, en edes yritä tehdä sitä. Lähinnä haluan miettiä mistä johtuu se, että kun yllämainittuja tuntemuksia alkaa tulemaan ja tiedän mitä ne on, mitä tulemaan pitää ja mistä tämä johtuu jään silti suhteeseen. Tutkimusten mukaan lapsuudessamme vallitsevat olosuhteet vaikuttavat suuresti millaisista ihmisistä viehätymme (huom! ehdollistuminen rooleihin). Tutkittua on, että erittäin heikkoitsetuntoisen miehen kumppaniksi päätyy yleensä nainen, joka on jo lapsesta asti tottunut sopeutumaan. Hän huolehtii muiden ihmisten tarpeista enemmän kuin omistaan. Vaikka hän salaa toivookin tilanteen muuttuvan, se on pelkkää harhaa, sillä hän asettaa aina jonkun toisen tarpeet omiensa edelle. Sopeutuja tuntee itsensä arvottomaksi, eikä kunnioita omia rajojaan. Siksi hän ei osaa vaatia muitakaan kunnioittamaan niitä. Tämä minusta ei kuullosta mukavalta, koska todellisuudessa tajuan tämän asian itsestäni juuri näillä hetkillä ja astun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja reippaasti. Mutta itsetuntemisen kehittämiseksi mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on välttämätöntä. 

Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut helppo. Kuten monella meistä ja se vaikutti itsetuntoon. Olen joutunut sopeutumaan moneen asiaan, lapsena sitä kun ei ole monta vaihtoehtoa. Aikuisena olen kuitenkin rakentanut itsetuntoani hyväksi itse. Onnistumalla asioissa ja välittämällä itsestäni ja muista. Tämä aikuinen Minä muistaa menneisyyden huonon kohtelun, ymmärtää sen olevan vääränlainen ja on hyvin tarkka asettamaan rajoja sille, miten häntä kohdellaan. Tänään tajusin, että tämä Sopeutuja lapsi Minä on kuitenkin edelleen vaikuttamassa valintoihini! Aikuinen Minä asettaa rajat ja vaatii muita kunnioittamaan niitä ja jos se ei näytä onnistuvan, hän pyrkii irrottautumaan epäterveestä suhteesta. Mutta tämä pirullien sopeutuja Minä edelleenkin ilmeisesti kokee itsensä arvottomaksi! Kuuntelee perustelut, ymmärtää, sopeutuu, antaa anteeksi... Kunnes taas aikuinen Minä alkaa hälyttämään ettei tälläistä kohtelua kenenkään tulisi sietää ja pyrkii katkaisemaan suhteen, jolloin tuo sopeutuja taas kerran kokee että antsaitsee sellaista kohtelua, sopeutuu, ymmärtää, syyttää itseään, haluaa olla hyväksytty ja rakastettu ja pyrkii miellyttämään ja taas mentiin! Ja tämähän on oravanpyörä suorastaan! Voin sanoa käsi sydämellä että tämä ei ole mukava oivallus itsestäni. Varsinkaan silloin, kun ei oikein tiedä mitä asialle muuta voi tehdä, kuin tarkkailla itseään, tiedostaa ehdollistumisen lapsuuden rooliin ja olla antamatta sille valtaa tilanteissa, joissa aikuinen Minä soittaa hälytyskelloja. 

Jospa ensi kertaa ensimmäinen kerta riittäisi, eikä vasta seitsemäs. Tai mieluummin, ettei enää tilanteita minulle, jossa aikuinen Minä joutuisi hälyttämään. Jookos Maailmankaikkeus? Olen oppinut, ei tartte enää tätä oppituntia xD