Irti muiden ehdoilla elämisestä

Yhden ihmisen sanat siitä, että ei uskomalla rakkauteen voi ihan kaikkea selättää, saivat minua pohtimaan miten minä olen elämäni elänyt. Eilen pohdin sen, että monesti elämässäni olen ymmärtänyt muita niin, että kosketus siihen mitä minä tarvitsen ja haluan sekä toivon, on minulta kadonnut kokonaan ja herkästi kuvittelin toisen tarpeet myös omiksi tarpeiksi. Tänään tajusin, että olen elänyt koko elämäni näin. Muiden tarpeet omien edelle asettamalla. Ja kun yritin ihmissuhteissa työntää omatkin tarpeet esiin, minua aina ojennettiin "paikalleni" erilaisin keinoin. Minun tulisi elää muita varten, ajatella muita, tehdä ratkaisuja muiden halut edellä. Lapsuudesta saakka. Koko ikäni. Viimeisten kahden vuoden aikana olen huomannut olevani ihan erilainen koko ihmisenä, kun vertasin itseäni 15 vuoden avioliitossa elävän minuun. Näinä aikoina, kun en ollut suhteessa (valitettavasti niitä aikoja ei ole kuin muutama kuukausi koko aikuiselämäni aikana) olin se, minkä itse halusin olla. Iloinen, uskalias, utelias, avoin, elämästä nauttiva. Kunnes hakeuduin suhteeseen ja aloin elää sen toisen ihmisen tarpeiden mukaisesti. Nautin siitä, mistä joku oletti mun nauttivan, harrastin sen, minkä joku toivoi mun harrastavan, söin sen, minkä joku oletti mun syövän... Kamalaa :( Pahinta tässä on se, ettei pääse edes syyttää ketään muuta asiasta, kuin itseäni... Itsehän minä niin tein... kukaan ei ole pyytänyt eikä vaatinut. Käytännössä ihan itse ensiksi uhrauduin, vastapuoli tottuu siihen ja sitten uhriuduin. Inhottava oivallus tuokin.

Psykologi Mirja Sinkkosen mukaan kokemuksemme turvallisuudesta tai vaille jäämisestä pikkulapsena vaikuttavat kokemukseemme itsestämme ja yhteydestämme muihin ihmisiin pitkälle eteenpäin. Tarvitsemme tukea, kannustusta ja lohdutusta voidaksemme kasvaa omiksi itseksemme. Ja kun sitä ei saa, etsimme sitä sitten kumppanilta aikuisina. Tämä on ihan luonollista kyllä, ja ihan tavallista, että ihmissuhteissa haluamme tukea, kannustusta yms. Mutta tuo, minkä tein ei ole oikein. Ei minua itseäni eikä toisia ihmisiä kohtaan, vaikka kuinka empaattinen ja herkkä olenkin. Se minua kiinnostaa, miksi olen etsinyt tätä kaikkea muissa ihmisissä? Toisaalta olen kasvattanut itseäni itse ja olin tarkka arvoistani ja siitä, että olen niiden mukainen ja toisaalta kuitenkin olen etsinyt sitä "aikuista" muista. Miksi en kyennyt itse tukemaan itseäni, miksi halusin muiden hyväksyntää, miten en ole tätä ennen ymmärtänyt itsestäni vaan piti mennä oikein pohjamutia pyöten hakemaan ymmärrystä? En varmaan koskaan siihen vastausta saa, mutta hyvä tämänkin ymmärtää. Höh... migreeni alkaa ihan kohta näillä pohdinnoilla ja oivalluksilla.

Otankin nyt tavoitteeksi vuosi suhteetonta elämää. Ei siis parisuhteita kenenkään kanssa. Kasvatan itseäni, eheydyn ja silloin voin ryhtyä suhteeseen. Koska jotta voi olla hyvä kumppani toiselle, täytyy olla ensiksi hyvä kumppani itselleen. Ja millainen kumppani minä nyt voin kellekään olla, jos en pysty edes tuokaa itselleni tehdä kun olen yksin, enkä syödä yksin. Kaipaan perhettäni, se on ymmärrettävä, mutta miksi en minä itseäni pidä omana perhenäni? Hmmm. Vaikeata. Kun kuitenkin pidän itsestäni niin fyysisesti, kuin psyykkisesti ja henkisestikin. Olen omanlaatuinen ja ihan tyytyväinen itseeni. Hemmottelen itseäni ja osaan puolustaa itseäni. Mut mikä tämä muiden ehdoilla elämisentarve on? En ole läheisriippuvainen - he ovat kontrolloivia ja omistushaluisia, mikä ei istu minuun mitenkäpäin. Päinvastoin. Opettelin kontrolloimista johtotehtävissä, mutta läheisiä en pysty kontrolloimaan ollenkaan :D