Vastavuoroisuus

Parisuhteessa täytyy voida luottaa siihen, että kun antaa itsestään jotain, niin myös saa itselleen jotain. Asiasta ei pitäisi yleensä erikseen puhua tai sopia. Varsinkin pitkäkestoiseen ja syvään parisuhteen liittyy vastavuoroisuuden velvoite. Kumppani tunnistaa toisen tarpeet, ja hänellä on halu ja kyky vastata niihin.

Yhteiskuntaamme yksi kirjoittamaton sääntö on se, että meillä on taipumus mitata kaikkea mitä annamme ja antsaitsevamme sen myös takaisin. Vastavuoroisuus on ikään kuin parisuhteen valuutta. Tästä “valuutasta” aiheutuu meille paljon kärsimystä, sillä monesti olemme taipuvaisia kokemaan antavamme enemmän kuin saamme, mikä tekee meitä onnettomiksi parisuhteessa.

Odotammeko parisuhteessa liikaa? Odotamme toisilta saman verran, mitä olemme heille antaneet. Olemme turhautuneita, kun emme saa sitä ja meistä tuntuu kuin meitä käytettäisiin hyväksi. Se tuottaa pettymyksen. Se saattaa saada meitä kyseenalaistamaan haluammeko jatkaa antamista. Se, mikä motivoi meitä antamaan itsestämme toisille, on kunnioitus ja arvostaminen heidän hyvinvointiaan kohtaan. Toivomme, että heistä tuntuisi hyvältä. Aluksi emme halua heiltä mitään takaisin.

Joskus löydämme itseämme tilanteesta, jossa tarvitsemme tukea. Ja kun emme saa sitä, tunnemme itseämme vielä huonommanksi. Tarvitsemme apua, eikä ketään kiinnostaa ojentaa kättä vaikka me olemme sen tehneet epäröimättä aina kun he tarvitsivat sitä.

Miksi annamme itsestämme muille? Toiset antavat omasta tahdosta, toiset miellyttääkeen muita. Olemme tottuneet saamaan. Annamme vain saamisen ilosta. Se on silloin kuin aiemmin kirjoittamani eros-rakkauden, “mitä-minä-hyödyn”-periaate. Siinä tapauksessa on paljon tervellisempää huolehtia vain itsestä, olla odottamatta mitään muilta ja olla yrittämättä miellyttää heitä saadaksemme jotain. Antaa voi omasta tahdosta ja tällä tavoin, tyydytys toisille antamisesta muuttuu ainoaksi syyksi tehdä niin.

Vastavuoroisuus on vapauden toimintaa, ja riippuu jokaisesta osapuolesta mitä, miten ja kuinka he haluavat antaa. Ja vain kunnioittamalla toisten ihmisten päätöksiä voit todella nauttia vastavuoroisuuden hyödyistä. Jokainen siis päättää itse, jos he haluavat antaa tai tehdä jotakin jollekin. Tämä tarkoittaa ettei kukaan ole kenellekään mitään velkaa. Me kaikki olemme vapaita, eikä meillä ole velvollisuutta vastavuoroisuuteen, samoin kuin muillakaan ei ole sitä meitä kohtaan.

Hyvän tarisuhteen on kuitenkin perustuttava vastavuoroisuudelle. Parisuhteessa kumppaneiden tulisi ottaa huomioon toisen toiveet, halut ja intressit. Toiseen tulisi asennoitua kykenevänä toimijana, eikä se saa olla pelkästään yksisuuntaista vaikuttamista. Kummankin kumppanin tulisi ymmärtää, että kumppanillaan on perustava tarve kokea itsensä arvokkaana ja merkityksellisenä.

Parisuhteen vastavuoroisuus ei ole vaihtokauppaa. Se on pyrkimys antaa toiselle kaiken hyvän minkä voi, huolehtia hänen hyvinvoinnista vain siksi, että rakastaa toista. Psykoterapeutti Anne Karhumäen mukaan:

– Antaminen ja vastaanottaminen on kumppanin kohtaamista teoin ja sanoin. Se tarkoittaa sitä, että parisuhteessa ollaan aidosti läsnä: että suhteen osapuolet voivat olla oma itsensä ja itsekseen turvallisessa ja vastavuoroisessa intiimisuhteessa.

Väestöliiton mukaan kaikilla meillä on perustarve löytää yhteys kokonaiseen itseen sekä löytää itsensä rakastettavana ja rakastumiskykyisenä. Tämän saavuttaminen edellyttää pääsemistä hyväksyvään vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Kasvi menee kohti valoa, ihminen kohti hyväksyvää vastavuoroisuutta, jossa voi tulla kohdatuksi ja rakastetuksi.

Keneltäkään ei voi siis odottaa vastavuoroisuutta. Mutta itse voi päättää, haluaako olla suhteessa henkilön kanssa, joka ei siihen kykene.

Tähän haluaisin liittää ihanan laulun, tämän laulun sanat minusta hienosti kuvaavat vastavuoroisuutta rakkaussuhteessa: