Vähän erilainen päivitys. Hatutus.

Tiedätkö sen fiiliksen, kun jotain ihanaa olisi astumassa elämääsi ja yrität ilota siitä, mutta pääsi "demonit" yrittävät pilata kaiken ilon kuiskaamalla omiaan... Mua suorastaan v...aa ne, "demonit"... MIstä niitä tulee? Ja kun alan pohtimaan asiaa, niin v..aa vieläkin enemmän. Koska ymmärrän, että nuo "demonit" ovat luoneet toiset ihmiset.

Juttelin tänään ohimennen erään ihmisen kanssa, jolle vielä selitin, ettei menneisyyttä ole mitään järkeä kantaa taakkana. Siitä vain täytyy päästää yli. Ja niin on. MInä hyväksyn itseäni ja menneisyydessä tehtyjä virheitäni. Minä annoin anteeksi muille ja heidän virheet minua kohtaan. Olen tehnyt paljon työtä sen asian eteen, että omaksuin ajatusmallin, jonka mukaan jokainen on omassa todellisuudessa, omilla sen hetkisillä tiedoilla, taidoilla, ymmärryksellä ja osaamisella oikeassa ja pyrkii olemaan hyvä. Ei ihmisiltä, eikä itseltään voi vaatia sitä, mitä heillä/itsellä ei sillä hetkellä ole. Nykyhetkellä tekisin moni asia toisin, mutta silloin kun virheen tein, minulla ei ollut kokemusta, ymmärrystä, osaamista. Ja niin on muillakin elämässä. Olemme kaikki epätäydellisiä ja se on itseasiassa cool. Mutta nuo "demonit"...

Vaikka kuinka hyväksyn itseäni ja muita. Annan anteeksi ja ymmärrän. Silti, nämä menneisyydessä tehdyt virheet, menneisyydessä koetut muiden virheet ovat muovanneet minusta sellaisen, jollainen olen. Sanoin tänään eräälle: keep it simple... Se on bullshittiä se. Helppo sanoa, kunnes tajuaa miten asiat oikeasti on. Kaikesta kurjempi on oivaltaa se silloin, kun elämään on astumassa jotakin aitoa ja hyvää. Olenko ansainnut sitä edes? Ahdistaa ja tekee mieli paeta jonnekkin, ettei kukaan löydä. Onneksi edes tuo pakene tai taistele malli ei ole "syötetty" muiden toimesta, vaan on temperamenttiin ja luonteeseen yhteydessä. Edes jotain "omaa", paitsi että mun mallihan on tietysti - pakene. Hatuttaa. Ihan kamalasti hatuttaa.

Hyväksyn muita - joo, hyväksyn itseäni - joo. Mutta nyt on vähän vaikeaa olla olematta katkera. Menneisyydelle. Siellä oleville ihmisille, jotka ymmärtämättömyydellään aiheuttavat minulle edelleen haasteita. Eikä vain minulle, vaan muillekin minun kauttani. Olen yrittänyt olla hyvä muille. Olen yrittänyt olla hyvä itselleni. Mutta ne "demonit" vaan asuu mun päässä. Tuntuu, että nyt olen saanut rakennettua itseäni suht ehjäksi. Ja se "hyvä", mikä elämään on astumassa on oikeastaan pelottava. Mitä jos se hyvä ei olekaan hyvä? Tämäkin vielä, typerä ajatusmalli! Johtuu toki vanhemmista, heidänkin piti olla "hyviä".

Kaiken takana on toki pelko. Olen taitavasti vältellyt tiettyjä asioita elämässäni pakenemalla niitä. Ja ihan hyvin meni. Onko mun pakko miettiä niin hemmetin paljon? Miten senkin saisi lopetettua? Olisi meinaan, paljon helpompaa elää. Suorittautuisin vain rutiineista päivästä toiseen, eläisin kulahtaneessa suhteessa, tekisin tympeää tylsää työtä ja etenisin sujuvasti kohti kuolemaa ilman sen kummempia ajatusummetuksia. Mut ku ei... minunhan pitää oppia, minähän uskon sieluun ja minähän tiedän että kaikki annettu syystä ja tapahtuu tarkoituksella. Mistä hemmetin syystä ja mikä hemmetin tarkoitus? Sen ois kiva tietää edes vähäsen... Paasasin itselleni kuinka pelkoa voitetaan rakkaudella tässä. Niin joo. Hemmetin helppoa on rakastaa sinua päin hyökkäävää petoa. Aivan. Bullshit, pakoon silloin lähdetään. Mut mun tapauksessa vois kyllä hyvä olla silmälasit, jotta erottaisi onko se peto vaiko perhonen, joka "hyökkäämässä" on.

Ja se, mikä hatuttaa vieläkin enemmän, on kysymys mitähän minä kaikella tällä ymmärtämisellä nyt teen? Taistelenko loppuikäni "demoneita" vastaan, vai mitä? Lähteeks ne koskaan? En enää ihan lapsonen ole, luulis et niiden olisi aika poistua jo, jos poistumassa ovat.

Shit!