Pelkoja ja uskomuksia

Pelko... se pahin vihollisemme. Se koettelee, hajottaa, saa meitä tekemään typeryyksiä, pakenemaan, näkemään maailmaa inhottavassa valossa, vihaamaan... Turvallisessa Suomessa ei tarvitse pelätä fyysisen turvallisuuden puolesta, tosin täälläkin olo ei enää ole yhtä turvallinen fyysisesti, kuin puoli vuotta sitten... Mutta silti, täällä on toistaiseksi turvallista. Turvallista olla ja elää. Silloin, kuin perusturvallisuus (fyysinen turvallisuuden tunne) on turvattu, ihminen alkaa tutkia hengellistä ja psyykkistä turvallisuutta. Miksi tarvitsemme pelkoa? Jos fyysinen turvallisuus on melko itsestäänselvyys, miksi kaivamme muita syitä pelätä? Miksi pelkäämme tulla torjutuiksi, hylätyiksi, tarpeettomiksi... Pelkäämme kiintyä ja sitoutua toisiin, koska pelkäämme että mietä hylätään juuri silloin, kuin laskemme muurimme ja olemme haavoittuvia... silloin kuin rakastumme.... Mitä, jos emme olekaan sen toisen rakkauden arvoisia. Mitä, jos se toinen huomaa minussa jotain, mitä saa hänet torjumaan minua.

Mielellämme ylläpidämme cool maskia, vaikka sen alla olemme vain pelokkaita lapsia. Lapsia, jotka pelkäävät tulla torjutuiksi. Niin kuin kaupassa: haluan lelun->pelkään torjutuksi tulemista->kuvittelen etten halua sitä lelua. Aikuisina se monesti heijastuu ihmissuhteisiimme.

MInä olen toiminut juuri lapsen lailla. Otin, leikin, manipuloin tilanteet toiselle sietämättömiksi, eroan ja jatkan matkaa. Kaikki siksi, että ... en oikeastaan usko olevani rakkauden arvoinen. En usko, että kukaan voisi minua rakastaa sellaisena, kuin minä olen. Miksi? Siinä, että haluan olla rakastettu, ei ole mitään omituista. Kaikki me haluamme. Se on yksi ihmisten perustarpeista. Mut miksi en usko olevani rakkauden arvoinen? Tätäkin olen oivaltanut vasta tänään sillein kunnolla. Samalla, kun suutuin eräälle ihmiselle ja selitin toiselle ihmiselle miksi en ole hyvä seura xD .... Miksi hakemalla haen todisteita itselleni, etten ole rakkauden arvoinen? En rauhoitu niin kauan, kunnes minulle se osoitetaan kunnolla, tai siis kuvittelen, että minulle näin on osoitettu... Sitten tyytyväisenä jatkan matkaa ja unohdan ihmisen hetkessä. Ja valitsen taas ihmissuhteen, jossa saan todistaa itselleni, ettei minusta voi kukaan välittää. Tämä on omituista. Oivalluksena. Mutta selittää todella paljon mun omia käyttäytymismalleja. Kaikissa ihmissuhteissani, en nyt tarkoita parisuhteita pelkästään, mutten poista niitäkään.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. Impulsiiviselle ihmiselle ihmissuhteet ovat vielä vaikeampia. Erityisherkälle ihmiselle ne ovat vieläkin hankalampia.Entä kun onkin kaikkea yllämainittua xD Mutta onneksi ihminen on oppivainen. Ja onneksi on mahdollisuus harjoitella ihmissuhteita :) . Onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka ... ymmärtävät <3 , kuuntelevat <3 ja välittävät. Jotka eivät jumiudu omaan rikkinäisyyteensä (kaikki me olemme enemmän tai vähemmän rikki), vaan ovat läsnä. Toivottavasti saan olla läsnä myös heille omalta osalta <3

Kiitti <3

9 kommenttia:

  1. Rohkeaa että myönnät tuollaisia asioita. Omat pelot ja uskomukset on vaikea joskus pitää kurissa ja itse ainakin olen menettänyt monta hyvää mahdollisuutta tästä samasta syystä. Miksiköhän sitä on ihmisen niin vaikea uskoa, että joku toinen voisi rakastaa aidosti. Usein tuntuu helpommalta sotkea asiat tahallaan ja häipyä paikalta ennen kuin toinen huomaa kuinka epätäydellinen on. On tämä eläinlajike nimeltä ihminen vaan niin kovin typerä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä se. Vaikka luotan, en kuitenkaan luota :/. Ja kierre jatkuu.

      Poista
  2. Eihän tuo lopu jossei sitä itse lopeta. Ja lopettamiseen on vaan yks keino, uskallus. Arpapeliähän se lopulta on kuitenkin, mutta ei kannataisi torjua mahdollisuuksia siksi ettei uskalla yrittää. Rohkeasti vaan ja kun myöntää oman pelkonsa toiselle, niin usein se auttaa toista ymmärtämään. Oikeat ihmiset kyllä pysyy vaikka myönnät epätäydellisyytesi. Ja täällähän sinä sen jo olet tehnytkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen oikean löytäminen ei näytä olevan helppoa. Sit kun luotti toisen olevan oikea ja kaikki paöjastuikin feikiksi, sitä alkaa epäröimään omaa kykyä tulkita ihmiset oikein.

      Mutta oikeassa olet. Se on vain uskallettava yrittää :). Toivon, että se oikea jossakin oikeasti on :).

      Poista
    2. Aina ei kannata niin paljon yrittää tulkita, joskus pitää vaan uskaltaa elää ja ottaa riskejä. Jos luet kaksi viimeistä kappaletta omasta tekstistäsi ja mietit, voisko olla, että toinen painii saman asian ympärillä. En tiedä, mutta liian helposti ei kannattaisi toista tuomitakaan.

      Poista
    3. En osaa sanoa ymmärsinkö mitä tarkoitat sillä, ettei toista kannattaisi tuomita. En mie tuomitse ketään. Olen monesti kyllä jatkanut matkaa myös hyvinkin nopeasti, sen kummemmin pysähtymättä. Erityisherkkänä tarvitsen ihmiskontaktin, jotta näen onko ihminen minulle sopiva ja olenko hänelle. Ei ihmisissä mitään vikaa ollut, hän ei ole vain "mun ihminen" ja minä, jos kukaan, tiedän sen.

      Mutten kuitenkaan tuomitse ketään suoraan. Toki suutun ihmisille ja olisin itse toiminut toisin heidän paikallaan, mutta niin joku olisi minunkin paikalla tehnyt ihan muuta, kuin mitä minä teen. En ainakaan huomaa tuomitsevani ketään. Koen, että minulla, kuten muillakin on oikeus mielipiteeseen ja se mun mielipide ei ole ainoa oikeassa oleva, mutta se on minun mielipide tilanteessa. En koe olevani tuomarin asemassa koskaan. Toki muut saattavat ajatella, että tuomitsen, mutta silloin heidän olisi hyvä vain uskoa siihen mitä sanon, kun jatkan matkaani pysähtymättä - näin on parasta kaikille osapuolille. Toisen pään kääntäminen selittämällä, ette toinen tietää paremmin onko hän minulle sopiva herättää minussa pakokauhun.

      Jos siis nyt oikein ymmärsin mitä tarkoitat.....

      Poista
    4. Pakokauhu = pelko * 1000 Toinen saattaa selittää, koska huomaa, että pelkäät ja haluaa kertoa rakastavansa, ettet pelkäisi. Ei ehkä osaa muutakaan tehdä. Toisen pelkoa on niin kovin vaikea osata kohdata oikein.

      Kukaan ei kuollessaan mieti, kuinka monta kertaa olin oikeassa ja sain tahtoni läpi vaan kuinka paljon sain rakastaa ja tulin rakastetuksi. Omat kokemukseni ainakin puhuvat sen puolesta, että omaa pelkoa kannattaa kyllä kuunnella, mutta ei antaa sen päättää.

      Saatoin kyllä ymmärtää vastauksesi väärinkin ja vastata ihan eri asiaan kuin tarkoitit. Sellaisia me ihmiset olemme, emme aina ymmärrä täysin oikein, mitä toinen tarkoittaa. Hyvää viikonalkua sinulle!

      Poista
  3. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa!

    VastaaPoista

Sinkkuelämää

Eli suomeksi : minulle riitti. Suhteilu. Joksikin aikaa. Minulle tuli paha ähky. Mä en enää jaksa. Piste. Mikä ihme ihmisiä vaivaa? Ovatko...